Kuin sieniä sateella: pari ajatusta tutkimuksen teosta

8.10.2020
dialogi_kuvitus16

Koronakeskustelua seuratessa olen havainnut, että ihmisten mielikuva tieteentekemisestä on melko idealistinen. Voin paljastaa, että tieteen tekeminen ei ole sen ihmeellisempää kuin sienestäminen. Kerron nyt, miksi.

Sienet ovat kuin tiedonmuruja, joita harjaantunut silmä voi löytää metsän siimeksestä. Niiden löytämiseksi ei tarvitse olla poikkeuksellinen nero. Vaaditaan vain asiaan paneutumista, pitkäjänteisyyttä ja tuuria. Paljon tuuria. Sama juttu tieteessä: pitkällisen opiskelun ja harjoittelun jälkeen silmä oppii poimimaan mielenkiintoisia yksityiskohtia havaintoaineistoista, ja toisinaan se johtaa tieteellisiin läpimurtoihin. Mutta usein tieteessäkin läpimurrot syntyvät puhtaasti tuurilla.  

Sienestämiseen pääsee helpoiten sisälle kokeneen sienestäjän opissa. Hän osaa neuvoa, mistä hyviä sienipaikkoja kannattaa etsiä, joten tuloksettomaan etsimiseen tuhrautuu vähemmän aikaa. Juuri näin on myös tutkimuksen kohdalla. Menestyneen tutkijan opissa voi päästä suoraan käsiksi alan kuumimpiin tutkimusaiheisiin tai saada käyttöönsä alan parhaimmat mittalaitteet. Ei tarvitse aloittaa pohjalta ja oppia kaikkea kantapään kautta.

Kokeneet sienestäjät voivat kuitenkin olla jämähtäneitä vanhoihin tapoihinsa, ja haluavat etsiä uusia sienipaikkoja vain tutuista maastoista. Sen vuoksi tarvitaan aloittelevia sienestäjiä uusine ideoineen ja rohkeine aluevaltauksineen. Tämä on totta myös tutkimuksessa. Vaikka tieteellisiä läpimurtoja tehdään kaikissa tutkijan uran vaiheissa, aloittelevat tutkijat ovat tyypillisesti ennakkoluulottomampia ja valmiimpia kokeilemaan uusia asioita. He eivät ole vielä kangistuneet kaavoihinsa tai jämähtäneet jonkin tietyn menetelmän käyttäjäksi, joten heillä on hyvät mahdollisuudet tieteen uudistamiseen.

Valitettavasti sienestäminen on edelleen melko hierarkkista ja jäykkää. Niinpä, jos aloitteleva sienestäjä löytää uuden apajan, häntä ei usein aluksi uskota. Sitten apajan hyvyyttä vähätellään, ja lopulta joku toinen ottaa kunnian löydöstä. Tämä on valitettavasti totta myös tieteessä. Nuoren tutkijan löydöt voidaan sivuuttaa helposti, ja usein huomiota keräävät vain tulokset, jotka tulevat kuuluisimpien professoreiden ryhmistä. Eikä ole mitenkään ennenkuulumatonta, että kunnia jostain löydöstä menee ennestään tunnetulle tutkijalle, vaikka hän ei olisi löytöä ensimmäisenä tehnytkään.

Periaatteessa metsät ovat vapaasti kaikkien sienestäjien käytössä. Jotkut pitkän linjan sienestäjät eivät kuitenkaan halua, että heidän apajilleen tulee ulkopuolisia. Tämä johtaa toisinaan kiivaisiin reviirikiistoihin. Koska tutkijat ovat yhtä epätäydellisiä ihmisiä kuin muutkin, ei tieteessäkään ole vältytty reviirikiistoilta. Jos joku ryhmä on tutkinut tiettyä aihetta vuosikymmenten ajan, he eivät välttämättä katso hyvällä uutta tulokasta, joka saa vähän erilaisia tuloksia kuin he.

Entä kuka maksaa sienestysretken ja sen vaatimat välineet? Tämä kysymys tuottaa ahkerille sienestäjille jatkuvasti päänvaivaa. 

Sieniretkien rahoittajien on todella vaikea arvata, kenen sieniretki tuottaisi todennäköisimmin erinomaisen saaliin. Siksi he tyypillisesti rahoittavat sienestäjiä, joita joku muu on jo rahoittanut, tai jotka ovat tehneet ison sienilöydön joskus aiemmin. Rahoittajien vakuuttamiseksi sienestäjillä on useita kikkoja. Kokenut sienestäjä voi avustaa aloittelevaa sienestäjää, tai tehdä rahoitushakemuksen aloittelevan sienestäjän idean pohjalta. Pääasia, että rahoitusta saadaan jonkun nimissä. 

Näin se menee myös tieteessä. Rahoituksen hakeminen on ihan oma taiteenlajinsa. Se on eräänlainen kirjoituskilpailu, jossa tavoitteena on vakuuttaa hakemusta arvioivat henkilöt idean hienoudesta ja hakijan poikkeuksellisesta erinomaisuudesta. Sitten arvioijat yrittävät pistää hakemukset paremmuusjärjestykseen, mikä on yhtä helppo tehtävä kuin Picasson, Sibeliuksen ja Koonsin taideteosten laittaminen objektiiviseen paremmuusjärjestykseen. Sen vuoksi tutkijat suhtautuvat rahoitushakuihin kuin erittäin työläisiin lottoarvontoihin.  

Sienestys on usein – yllättävää kyllä – myös armotonta kilpailua. Jokainen sienestäjä on valmis ylittämään itsensä löytääkseen historiallisen sienipaikan, joka mullistaa sienestyksen ja tulevien sukupolvien elämän. Vastaavasti tieteen tekemisessä kilpailu on viety ihan omalle tasolleen. Siellä ei riitä, että kilpaillaan siitä, kuka tekee seuraavan tieteellisen läpimurron. Pitää kilpailla myös rahoituksesta, parhaista työntekijöistä, julkaisujen määrästä, julkaisujen saamien viittausten määrästä sekä tietysti kaikenlaisista kunnianosoituksista ja palkinnoista. Ei riitä, että on hyvä – pitää olla paras.  

Kalastaja voi ymmärtää jotain sienestämisestä, mutta hän ei ole samalla tavalla asiantuntija kuin sienestäjä. Jos haluat varminta mahdollista tietoa sienestämisestä, kysy sienestäjältä, älä kalastajalta. On totta, että kalastajakin voi löytää erinomaisen sienipaikan. Todennäköisempää kuitenkin on, että parhaat paikat löytyvät asiaan paneutuneiden toimesta, kalastajien vain kolutessa kankaita, jotka sienestäjät ovat käyneet läpi jo aikoja sitten. Näin on myös tutkimuksessa. Useimpia aiheita on tutkittu vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja, tuhansien tutkijoiden toimesta. On siis melko naivia kuvitella, että alan ulkopuolinen voisi keksiä mullistavan idean, jota yksikään alaa työkseen tutkiva ei ole olisi vuosien varrella miettinyt. Ei se tietenkään täysin mahdotonta ole, mutta todennäköisyys sille on häviävän pieni.

Päivätyönä sienestäminen ei ole mitään hohdokasta jetset-elämää, vaan metsässä rämpimistä kumpparit jalassa ja tuulipuku kahisten – samanlaista arkista aherrusta kuin muissakin ammateissa. Sienionnea on mahdotonta ennustaa, ja sienestämällä on vaikeaa rikastua. Hyvistä löydöistä tarjotaan palkkioksi enemminkin mainetta kuin mammonaa. Moni sienestääkin vain rakkaudesta lajiin. Jonkin sortin kutsumusammatti siis, aivan kuten tutkimuskin. Vaikka tutkimushankkeiden budjetit voivat liikkua miljoonissa, yksittäisten tutkijoiden palkat ovat selvästi pienempiä kuin vastaavan koulutuksen omaavien palkat yritysmaailmassa. Ja valitettavan usein töitä on tarjolla vain vuoden tai parin pätkissä. Tutkimuksella on vaikea rikastua, mutta sen avulla on mahdollista tehdä maailmasta parempi paikka meille kaikille.

Lopuksi haluan muistuttaa, että sienestäjät ovat samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Vaikka he tietävät paljon sienistä, he eivät ole kaikkitietäviä. Heillä on tunteet ja elämää myös sienimetsän ulkopuolella. Eikä heitä aina kiinnosta puhua sienestämisestä. Luonnollisesti tämä pätee myös tutkijoihin – heillä on paljon tietämystä, mutta asiantuntijoita he ovat vain omalla alallaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö heitä kiinnostaisi muutkin asiat. Usein he mieluummin puhuisivat jostain ihan muusta kuin omasta työstään. 

Tero Mielonen

Tero Mielonen

Dosentti Tero Mielonen on tutkinut ilmakehän pienhiukkasia 15 vuoden ajan käyttämällä satelliittihavaintoja ja ilmastomalleja. Tällä hetkellä hän yrittää selvittää miten kasviperäiset pienhiukkaset vaikuttavat pilvien ominaisuuksiin ja sitä kautta ilmastoon. Hän on myös ajautunut käsikirjoittamaan tieteen tekemisestä kertovan sarjakuvakirjan, Otsonipäiväkirjat, jonka kuvitti Pentti Otsamo. Sarjakuva on julkaistu englanniksi nimellä The Ozone Diary.

Herättikö teksti ajatuksia?

Ota yhteyttä!

Tarjoa tekstiäsi: nina.maskulin@allegralabhki.fi